Olipahan viimeyö melkoinen...huh huh..
Minä juoksin ensin talvisäässä bussiin tyttäreni kanssa, jolla oli äitiyspakkauksessa mukana tullut ulkopuku päällä. (Tyttö on kuitenkin reilut 2½v ja eihän se sille enää edes mahtuisi oikeasti!)
Noh, näytti siltä että emme ehdi bussiin, joten koetin sitten kiiruhtaa itse edeltä, että jos edes MINÄ pääsen siihen, niin sanoisin kuljettajalle, että "tuo tyttö joka vingertää perässä, on tulossa myös tähän samaan kyytiin, odotetaan se vielä..."En kuitenkaan ehtinyt kyytiin saakka, sillä kun käännyin katsomaan missä tyttäreni oikein oli tulossa, näin kuinka hänen päänsä tuli pienen mäentakaa näkyviin ja hän kaatui hangessa.
Niinpä käännyin ja juoksin hänen luokseen ja nostin ylös.
Samassa edessäni oli lumikola, johon tyttöni laitoin ja lähdin juoksemaan mäkeä alas kohti bussipysäkkiä, tyttöni istuessa lumikolassa.
Bussi kuitenkin ehti lähteä ja niinpä jäin miettimään että "Voi hitsi, koskahan seuraava oikein menee..."
Mies kertoi aamulla, että minä olin synnyttänyt viimeyönä tämän meidän "lanttumme".Se oli kuulemma osannut istua jo heti kun hän oli tullut katsomaan, niin lapsemme oli istunut omassa sängyssään laitoksella ollessamme. Sitä oli sitten ihmetelty ihan lääkärinkin voiminin, kuinkas tämä on mahdollista!?!
- Niin, ehjänä täällä edelleen ollaan. En ole jakautunut vielä. ja toivoakseni en ihan vielä jakautuisikaan. Unimaailma on vaan niin ihmeellinen aina toisinaan. Koskaan ei tiedä mitä se näyttelee.
Hauska uni tuo miehen uni, minun ei niinkään, sillä olin aamulla jokseenkin ahdistunut ajatuksesta, että olin jättänyt tyttöni oman onnensa nojaan kiirehtiessäni itse bussiin.
Siksi pitikin aamulla ottaa tytöstä ihan kiinni ja halata, sillä ahdisti jonkin verran ajatus että olisin jättänyt hänet ensin "oman onnensa nojaan".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti